Hiihdolla voittoon!

Vuoden vaihteessa innostuin kokeilemaan jälleen hiihtoa. Edellinen kerta pari vuotta sitten päätyi katastrofiin kun kaaduin isohkossa alamäessä kunnolla. Työnantajakin varmasti arvosti useamman viikon sairaslomaa jonka hiihtämisen kunniaksi sain! Tänä talvena olenkin lähestynyt hiihtämistä eri näkökulmasta. Ensimmäisenä etsin ladun, jossa ei ole käytännössä lainkaan mäkiä. Tälläinen löytyi laululavan luota. Tätä ”lasten latua” olen sitten lähtenyt hiljalleen suksillani etenemään. Tasapaino suksien kanssa oli aluksi uskomattoman heikossa kunnossa. Myös polvien koukistaminen alamäen tapaisissa on vaatinut tietoista harjoittelua. Harjoittelua ei myöskään voinut aloittaa kovin pitkistä matkoista, koska jo parin kilometrin lenkki kipeyttää keskivartalon tukilihakset kunnolla.

Se mihin en osannut varautua on harrastamisen henkinen puoli. Uuden taidon oppiminen herättää lapsellista riemua siitä, että ”minähän kykenen tähän”. Hiihtämään olisi välillä ihan ”pakko päästä”. Sukset ovatkin kulkeneet koko talven mukana autossa, vaikka en niitä läheskään joka päivä pääse käyttämään. Salilla käyntiin tällä harrastuksella on myös se hyvä puoli, että se tehdään ulkoilmassa. Hiihtäminen on osoittautunut myös sosiaaliseksi lajiksi. Koska en tunne paikallisia hiihtoreittejä olen useita kertoja pysähtynyt kyselemään kanssa hiihtäjiltä reittien kulkuja.

Tämä kaikki herätti minut ajattelemaan myös sitä, miten vaikeaa meidän ihmisten on lähteä tekemään uusia asioita. Muunmuassa mindfulness- ja rentoutusharjoitukset kuuluvat tähän kategoriaan. Vaikka useimmat ihmiset tietävät tälläisen harjoittelun tärkeydestä rentoutumisen ja mielenrauhan edistämisessä, ei niitä kovin herkästi lähdetä tekemään arjessa. Harjoitukset ovat usein niin helppojakin, että niitä voi tehdä jopa arkiaskareiden lomassa. Meillä ihmisillä on kuitenkin suuri kynnys lähteä tekemään jotakin uutta. Kun tuon uuden aloittamisen kynnyksen voittaa saattaa löytää kuitenkin jotakin aivan uutta ja inspiroivaa elämäänsä.